Sunny Afternoon

TKHS:n jäseniä Lontoossa 25.4.-1.5.2014

Denmark Street
Kinksien ensilevyn julkaisemisesta on kulunut 50 vuotta. Ray Davies täytti 70 vuotta. Juhlan kunniaksi TKHS:n puheenjohtaja Jorma Granberg, hallituksen jäsen Antero Laiho ja raumalainen kannatusjäsen Olli Laapas käväisivät Lontoossa katsomassa upouutta Ray Daviesin ideoimaa ja konsultoimaa musikaalia, nimeltään Sunny Afternoon. Sitä esitettin kevään aikana parisenkymmentä kertaa luoteis-Lontoossa sijaitsevassa keskisuuressa Hampstead-teatterissa, syrjässä West Endin rahakkailta teatterimarkkinoilta.

Pian sen jälkeen kun liput olivat tulleet myyntiin, ilmoitettiin, että kaikki esitykset ovat loppuunmyytyjä, eikä uusintoja enää tule. Onneksi olimme olleet hereillä ajoissa. Suurin ennakko-odotuksin lähdimme sitten iltapäivällä kohti Swiss Cottage-metroasemaa, jonka naapurissa teatteri sijaitsi.

Näytelmän teksti sinänsä ei tarjonnut sen ihmeenpää elämystä. Samantapainen bänditarina kuin esimerkiksi päivää aikaisemmin näkemämme Jersey Boys-musikaali, joka perustui Frankie Valli & Four Seasonsin tarinaan. Sunny Afternoon kertoi Kinksien alkuvaiheista ja päättyi suunnilleen vuoteen 1966, kun Englanti voitti jalkapallon maailmanmestaruuden ja Sunny Afternoon oli noussut Englannin listojen kärkeen. Se mikä Kinks-musikaalissa yllätti oli klassisten Kinks-biisien vahva esittäminen ja niiden nokkela sijoittaminen sinänsä tavanomaiseen bänditarinaan. Musiikki kuljetti tarinaa. Nuoret näyttelijät olivat ammattitaitoisia. Osa osasi soittaa livenä ihan kelvollisesti ja taustamuusikoiden trio antoi loput tuet musiikkiesityksiin. Erityisen maininnan ansaitsee se, että alkuaikojen raaka Kinks-soundi oli onnistuttu tuomaan esiin vahvasti ja autenttisesti. Kinkshän poikkesi melko lailla ikätovereistaan Beatlesista, Rollareista ja Animalseista nimenomaan omaperäisen soundimaailmansa takia.

Loppuaplodit oli standing ovation. Tyytyväisiä olimme me ja muutkin katsojat. Muutamaa päivää myöhemmin nettiin alkoi ilmestyä arvosteluja Sunny Afternoonista ja ne olivat pääsääntöisesti kovin kiittäviä. Musikaalille veikattiin ilmiselvää läpimurtoa Lontoon West Endin teatterimaailman rahamarkkinoille. Veikkaus meni nappiin nopeammin kuin odotettiinkaan sillä tätä vielä kirjoitettaessa (26.6.2014) tuli juuri tieto, että Sunny Afternoon siirtyy Harold Pinter-teatteriin tämän vuoden lokakuun alussa.

Muuta musiikkitarjontaa matkan aikana koettiin Half Moon Putneyn legendaarisessa musiikkipubissa. Esiintyjänä oli Roscoe Levee and the Southern Slide. Nimensä mukaisesti bändi soitti Southern Rock-perinteeseen tukeutuvaa musiikkia.

Bull´s Head on perinteistä perinteikkäin jazzpub lounais-Lontoossa ihan Thamesin rannalla. Siellä käytiin brittiläisen mainstream-saksofonitaiturin Peter Kingin kvartetin nostalgiaa henkivässä konsertissa. Itse herra King näytti aika väsyneeltä, ikäähän riittää (s. 1940), mutta hyvin hän perusohjelmistonsa kuitenkin veti läpi. Sopivan rentouttava jazztuokio kiihkeän Fulham-Hull-futismatsin jälkeen.

Peter King

Suurenna kuva

Matkan viimeisenä iltana A. Laiho kävi katsomassa Rick Wakemanin konsertin loppuunmyydyssä Royal Albert Hallissa. Wakeman esitti kokonaisuudessaan Journey to the Center of the Earth- älppärinsä (1974) ison sinfoniaorkesterin ja ison kuoron säestyksellä. Yleisön ja omankin reaktion perusteella konsertti oli enemmän kuin olisi voinut odottaa. Taitavaa ja vaikuttavaa soundipolitiikkaa. Jotain taideprogen tyyppistä.

Rick Wakeman

Suurenna kuva

Olli ja Jopi eivät innostuneet Rick Wakemanistä ja he suuntasivat paikallisjunalla kohti Croydonia ja 60-luvun kuuluisaa keikkapaikkaa Fairfield Hallia. Illan esiintyjä oli 60-luvun yksi suosikeista The Searchers. Fairfield Hall on seiniensä sisällä aikoinaan tarjonnut lavan Beatlesille, Genesikselle, Pink Floydille, The Wholle ja melkein kelle tahansa 60-70-luvun nimibändille. Traffic, The Nice ja Delaney & Bonnie ovat levyttäneet Fairfield-keikkansa livenä. Lähes loppuunmyydyssä konsertissa The Searchers oli omiensa joukossa. Keski-ikäinen yleisö osasi arvostaa ammattitaitoista esitystä aivan toisenlaisella asenteella kuin mihin Suomessa esim. erilaisissa ”back to 60s”-tapahtumissa on totuttu.

Olli, joka arvostaa Elvistä ja 50-luvun musiikkia paljon enemmän kuin beatia, tiivistää oman vaikutelmansa näin: ”60-luvun bändit myyvät ilmeisen hyvin, koska konserttisalin aulassa oli lukuisia sen ajan yhtyeiden mainoksia. Meillä eläkeläisillä riittää kysyntää kultaisille vuosille. Kuten odottaa saattoi, yleisö oli hyvin mukana kappaleissa laulaen ja hytkyen. Ikähaitari oli sellainen, että Granbergin Jopi nuorin! Konserttisali oli ilmeisesti myös peräisin 60-luvulta arkkitehtuurista ja istuimista päätellen. Mutta se vaan lisäsi tunnelmaa!”

Paljon puhuva yksityiskohta beatmusiikikulttuurista ja sen voimasta Englannissa on tämä: Lähtöpäivänä oli varsin aikainen herätys hotellissa. Respan yöportieeri oli puolinukuksissa, poissaoleva ja välinpitämätön, kun ilmestyimme tiskille. Saadakseen jotakin liikettä aikaiseksi Olli kertoi small talkina, että edellisilta oli mennyt Searchersien parissa Croydonissa. Siitäkös portieeri heräsi kuin salamaniskusta. Mies rupesi vuolaasti kertomaan, että hänellä on kotonaan kaikki Searchersien levyt ja hänelle 60-luvun puolivälin englantilainen beatmusa on kaikki kaikessa. Se oli melkeinpä ellei nyt kuolleista herääminen niin ihmepiristyminen kuitenkin.

Matkan aikana iski päälle Lontoon maanalaisen lakko, joka hiukan hankaloitti siirtymistä paikasta toiseen, mutta rockihmiset kyllä löytävät omat polkunsa tavalla tai toisella. Mennään bussilla!

© Antero Laiho

Comments are closed.

  • Kalenteri 2018

    tammikuu 2019
    ma ti ke to pe la su
         
     123456
    78910111213
    14151617181920
    21222324252627
    28293031